En tiedä, pitäisikö PISA-tuloksille itkeä vai suuttua

Vanha koulurakennus Sorrilan yhtenäiskoulun vieressä Valkeakoskella.

Suomalaisten nuorten osaaminen heikkenee edelleen. Emme ole ongelman kanssa yksin. Oppimistulosten heikkeneminen on eurooppalainen ilmiö. Suomi kuuluu edelleen Euroopan parhaiden joukkoon, mutta voidaanko sijoituksesta olla ylpeitä, kun suunta on vuodesta toiseen alaspäin?

En voi olla miettimättä: olemmeko jatkuvassa uudistamisinnossamme purkaneet jotain sellaista, mikä suomalaisessa koulussa oli poikkeuksellisen hyvää?

Kävin itse koulut aikana, jolloin oli ylä- ja ala-aste, ja yläasteella tasokurssit. Matematiikassa ja kielissä ne, joilla aineeseen oli kiinnostusta ja taipumusta, saivat syvempää ja laajempaa opetusta. Ne taas, joille kyseinen aine oli enemmän tervan juontia, saivat opiskella suppeamman oppimäärän, jolla kuitenkin kaikki perusasiat tulivat katetuiksi. Uskon, että sillä, ettei kenenkään tarvinnut kokea olevansa luokan heikoin, oli oppilaan itsetunnonkin kannalta hyvä vaikutus, eikä kukaan innokkaimmista päässyt turhautumaan.

Olin lukioaikana vuoden vaihto-oppilaana Saksassa, Baijerissa. Baijerin koulujärjestelmää pidettiin silloin Saksan vaativimpana. Suomalaisen koulun vertailupohjalta hämmästelin kuitenkin koulua, jossa ei ollut kunnollisia oppikirjoja, koululounasta eikä välitunteja. Suomessa, kun oppitunti päättyi, oppilaat lähtivät ulos. Kouluaineet sai hetkeksi unohtaa, kun pääsi kavereiden kanssa ringissä norkoilemaan ja ala-asteella jopa pelaamaan, juoksemaan ja riehumaan – satoi tai paistoi.

Kun ensimmäiset PISA-tutkimukset tulivat, Suomi oli maailman huipulla ja ympäri maailmaa kouluista lähetettiin meille delegaatioita tutustumaan ja katsomaan, mitä täällä tehdään oikein.

Jälkikäteen olen joskus miettinyt, osasimmeko me itse arvostaa sitä, mitä olimme rakentaneet. Kun muut tulivat ottamaan meistä oppia, aloimmeko me samaan aikaan vähitellen ottaa mallia muualta ja purkaa sellaisia suomalaisen koulun erityispiirteitä, jotka olivatkin osa sen menestyksen salaisuutta?

Ehkä meidän pitäisi nyt tehdä aikamatka – takaisin suomalaisen koulun menestystekijöihin.

Kirjat ja lukeminen takaisin kunniaan. Käsin kirjoittamisella on tutkittua hyötyä. Kännykät pois oppitunneilta. Lapsille oikeat välitunnit ja mahdollisuus liikkua. Opettajille työrauha ja mielestäni arvovaltakin takaisin.

Oppimiseen kuuluu keskittyminen, toisto, sinnikkyys ja joskus myös tylsyyden sietäminen. Ratkaisu vaikeuksiin ei voi olla vaatimustason laskeminen. Armovitosilla tehdään nuorelle ehkä kuitenkin vain karhunpalvelus.

Haluaisin myös, että tasoryhmistä uskallettaisiin keskustella. Sama opetus kaikille ei välttämättä ole tasa-arvoa, jos yksi pitkästyy ja toinen putoaa kyydistä.

Tietenkään kaikkea vanhaa ei pidä palauttaa. Mutta kaikkea vanhaa ei olisi ehkä pitänyt purkaa. Suomalaisen koulun ei tarvitse jatkuvasti keksiä itseään uudelleen. Sen pitää keskittyä perustehtäväänsä – opettamiseen ja oppimiseen.

Eikä vastuuta voi jättää vain koululle ja opettajille. Sitä on kannettava myös kodeissa. Vanhempien tehtävä on tukea lastaan, mutta myös hyväksyä, ettei jokainen huono numero ole opettajan virhe eikä jokaista pettymystä pidä raivata lapsen tieltä. Koulun pitää saada vaatia, arvioida ja asettaa rajoja – ja meidän vanhempien pitää antaa sille siihen tuki.