Rotary International – EP District – juhla Seinäjoella 6.4.2019
Arvoisat kuulijat, hyvät naiset ja herrat,
Olen Petra Schulze Steinen, yksi Suomen Europarlamenttiehdokkaista ja aion tässä puheessani kertoa ensin ajatuksistani ja omasta yhteydestäni Rotareihin, ja sitä kautta tehdä pienen kaaren Euroopan nykytilanteesta siihen, mikä minua Euroopan tilanteessa askarruttaa.
Mennään taaksepäin vuoteen 1984 ja Kauhajoelle, mistä siis olen lähtöisin. Kauhajoen Rotary-clubilla oli ollut jo useita vaihto-oppilaita. Meillä kotona oli asunutkin jo kaksi. Olin saanut innoituksen lähteä vaihto-oppilaaksi, ja täytin loppuvuodesta hakupapereita.
Yleensä vaihto-oppilaat suuntasivat USA:han, Uuteen-Seelantiin tai Australiaan. Eurooppaan ei vaihto-oppilaita lähtenyt, koska (näin sanottiin) kukaan ei halunnut tulla Suomeen. Vuodesta 1983 tai 1984 oli kuitenkin tullut mahdolliseksi nk. ”kolmio-vaihto”: Suomesta joku Keski-Eurooppaan, Keski-Euroopasta joku toiselle mantereelle, ja toiselta mantereelta joku Suomeen.
Pääsin siten Saksaan. Halusin oppia uuden kielen englannin lisäksi ja päästä Alppien lähelle laskettelemaan. Vastaanottava Rotary club oli pienessä keskiaikaisessa Mindelheimin kaupungissa, maaseudulla, Algäussa, Saksan vilja-aitassa. Siinä mielessä ei paljon poikennut Kauhajoesta, että kyllä oli keväällä tuttu lannan haju ja sikaloitakin oli.
Ennen lähtöä, Meillä oli ”vaihto-oppilaskoulutusviikonloppu”, jossa kerrottiin, että joudumme sitten käymään viikoittain paikallisen rotary kerhon kokouksissa, ja kerran saat sitten pitää esitelmänkin.
Silloin Rotareissa ei vielä ollut naisia. Saksassa Rotaryt olivat todellinen herraklubi, eikä tullut kysymykseenkään, että olisin käynyt heidän viikkokokouksissaan. Olen vasta jälkikäteen ymmärtänyt, kuinka oudolta sen on täytynyt kuulostaa, kun nuorena naisena ehdotin, että tulen heidän kokouksiinsa… EI.
Minut kutsuttiin tilaisuuksiin, joihin vaimot olivat tervetulleita. Saksa on 80-luvulla ollut täydellinen takapajula naisten aseman suhteen. (En aio mennä tässä sen enempää aiheeseen, mutta jos jotakuta kiinnostaa, olen 19.3 kunniaksi kirjoittanut kotisivullani www.petrataan.fi vertailevan jutun naisten asemasta Suomessa ja Saksassa.) Olin siis tervetullut tilaisuuksiin, joissa perhe/naiset mukana, sekä yhteen kokoukseen pitämään esitelmän Suomesta.
Samana iltana oli kaksi alustusta: omani lisäksi toinen, jossa keskusteltiin EU:sta ja sen kehityssuunnasta, siitä onko meillä jonain päivänä yksi kieli, jota puhumme (mainittiin Esperanto yhtenä vaihtoehtona) ja olemmeko jonain päivänä ”Euroopan Yhdysvallat”.
Olin lukiolainen eli koulussa historiaa ja yhteiskuntaoppia ahkerasti lukenut, mutta olin täysin ymmälläni. Ihmettelin ”minkä ihmeen takia puhuvat Euroopan Yhdysvalloista ja yhdestä ainoasta kielestä Euroopassa – eihän meillä ole mitään syytä yhtäkkiä luopua omista kielistä tai itsenäisyydestä.”
Jälkikäteen olen ymmärtänyt, että se oli aikaa, jolloin EU:ssa vietiin yhdentymiskehitystä voimakkaasti eteenpäin – ja se luonnollisesti puhututti kansalaisia. 1986 tuli voimaan sisämarkkinoiden yhdentymistä ja syventämistä koskeva uusi EU lainsäädäntö.
Se oli minulle täysi mysteeri ja satua, ja osoitti sen, kuinka kaukana Euroopasta me Suomalaiset silloin vuonna 1986 vielä olimme: lukiolainen ei ollut perillä EU:sta! Sitä suurempi ihme on itselleni se, että vuonna 1994 (8 vuotta tuon jälkeen), olimme jo ETA:n jäseniä, kohti EU:ta.
Kerron tuon tarinan, koska se on omakohtainen kokemus siitä, kuinka nopeaa integraatio Euroopassa voi olla, ja kuinka tietämättömiä ihmiset välillä sen seurauksista saattavat olla. Suomi liittyi EU:n 1995 Ruotsin ja Itävallan kanssa yhtä aikaa. Noin 10 vuotta sen jälkeen eli 2004 EU sai 10 uutta jäsentä (entisen itäblokin maat ja Kypros ja malta liittyivät).
EU on alkanut rauhan projektina II maailmansodan jälkeen. Se on rakennettu luomaan ja tukemaan taloudellista hyvinvointia. Siksi EU:n sydän on tavaroiden, palveluiden ja työvoiman vapaa liikkuvuus ja sisämarkkinat. Taloudesta on siis lähdetty, mutta sen kattavuus on hiljalleen laajentunut uusille osa-alueille. Tällä tavoin on saatu paljon hyvää aikaiseksi. On pystytty edistämään oikeudenmukaisuutta. Meillä on koko Euroon liittymisen aikana ollut talouskasvua (2008 lamaa lukuun ottamatta) ja 20 vuotta talousvakauden aikaa, jona Suomen BKT on kokoajan noussut. Muutoin kuin talouden osalta, esimerkiksi perusoikeudet on saatu taattua osana EU:n perustamisääntöä.
Hyvästä tarkoituksestaan huolimatta viimeisten 20–30 vuoden aikana kehitys on kuitenkin nähdäkseni erkaannuttanut tavallisia ihmisiä EU:sta. On keskitytty enimmäkseen talouteen. Lisäksi EU on onnistunut antamaan itsestään sen kuvan, että kyse on suuresta joukosta erilaisia sääntelyitä, joissa ei enää nähdä metsää puilta.
On tunne, että ihmiset on unohdettu ja eripuolilla Eurooppaa tunnetaan turvattomuutta, joka purkautuu yleisenä EU-vastaisuutena. Brexit on esimerkki siitä, että EU ei ole pystynyt vastaamaan ihmisten turvattomuuden tunteeseen nykymaailman haasteiden keskellä. (Brexit toki höystettynä toki sillä, että ihmisille on myös annettu harhaanjohtavaa ja osin väärääkin tietoa siitä, mitä EU on ja mitä se ei ole).
Sanon tässä muutaman sanan Brexitin syntysyistä, kun se on tällä hetkellä edelleenkin tapetilla. Brexit on siis samalla tyyppiesimerkki populismin vaikutuksista. Populismilla viittaan ilmiöön, että ihmisille annetaan yksinkertaiselta kuulostavia mutta epärealistisia ratkaisuja vaikeisiin ongelmiin ja sillä tavalla viedään ihmisiä harhaan.
Englannissa Brexit-päätöksen juuret ovat syvällä oman maan sisäpolitiikan seurauksissa: Pohjois-Englannissa, Midlandsissa ja osin Walesissa on teollisuusalueita, joilla on lähes 30 vuoden ajan vallinnut toivoton krooninen työttömyys. Englannin hallitukset ovat toinen toisensa jälkeen luvanneet tehdä jotain, mutta mitään ei ole tapahtunut.
Kun sitten tuli pankkikriisi 2008 ja valtio tarjosi Lehman-kriisin seurauksena itseaiheutetun vararikon partaalle joutuneille pankeille miljardien apupaketteja, loppui teollisuusalueiden työttömien kärsivällisyys. Brexitin kannattajat sälyttivät syyn tapahtuneesta EU:n niskoille.
Kun EU:sta oli tehty syntipukki, oli mielipiteitä mahdoton muuttaa: Mitä useampi asiantuntija, professori, pankinjohtaja, nobelisti, tai taloustieteilijä varoitti Brexitin seurauksista, sitä vahvemmaksi muodostui käsitys, että yläluokka, nk. „establishment“ pitää yhtä, ja ainoa mahdollisuus viimeinkin antaa heille takaisin, on äänestää Brexitin puolesta.
Oletteko nähneet TV:ssä tulppanikauppiaan haastattelun: Kauppias oli äänestänyt eron puolesta, mutta huomasi vasta jälkikäteen, että kaikki hänen tulppaaninsa tulevat Hollannista. Jos tulee sopimukseton Brexit ja Englanti tippuu yön yli kaikkien EU:n sisämarkkinoita ja tullitonta tavaroiden vapaata liikkuvuutta koskevien sääntöjen ulkopuolelle, saa tulppaanikauppias laittaa kaupan ovelle lapun ja ilmoittaa yrityksen konkurssiin. Tulppaanit lojuvat tullissa.
Eri puolilla Eurooppaa populismi voimistuu. Meillä on oikeistopopulismia Pohjois- ja Manner-Euroopassa ja vasemmistopopulismia Itä-Euroopassa. Näiden syntysyyt ovat erilaiset: hyvin lyhyesti ja hieman yksinkertaistaen:
oikeistopopulismia esiintyy siellä, missä hyvinvointivaltio on avokätinen ja avoin kaikille (myös maahanmuuttajille) ja missä sosiaaliturva ja -etuudet auttavat kompensoimaan globalisaatiosta (tavaroiden ja pääomien vapaasta liikkuvuudesta) aiheutuvat haitat.
Vasemmistopopulismia on Euroopassa syntynyt siellä, missä talous keskittyy Euroopan sisäiseen kauppaan ulkomaan kaupan sijaan ja kritiikki osuu enemmänkin neo-liberaaliin talousjärjestelmään, kuin avokätiseen sosiaaliturvaan, sillä näissä maissa sosiaaliturva on yleensä työntekoon sidottu eikä siten jokaiselle avoin.
Oli syy mikä tahansa, vaikutukset syövät Eurooppaa ja Euroopan yhtenäisyyttä.
Ranskan presidentti Macron kirjoitti pari kuukautta sitten kaikkien EU-maiden pääsanomalehtiin jutun populismin noususta. Olen hyvin pitkälle samaa mieltä Macronin kanssa uhista, jotka kohdistuvat Eurooppaan: ihmiset tuntevat turvattomuutta. Tämä purkautuu suuttumuksena ja suuttumuksen hyödyntävät tahot, jotka antavat katteettomia lupauksia tukeutuen väärään informaatioon.
Olen myös samaa mieltä, että Eurooppa tarvitsee uuden vision. On saatava aikaan muutos, jotta Euroopassa ihmiset näkevät, ettei EU ole uhka itsenäisyydelle vaan tuki ja turva.
Hieman yksinkertaistaen, presidentti Macron kuitenkin esittää lääkkeeksi ylhäältä päin tulevaa, syventyvää integraatiota, enemmän sääntelyä ja erilaisten virastojen perustamista, joihin keskitetään EU toimivalta, ja laajennetaan EU:n toimivaltaa. Hän esittää yhtiöverotuksen yhdentämistä, digitaalisten innovaatioiden toimistoa EU:lle, yhteistä budjettia, yhteistä minimipalkkaa.
Itse en katso, että tämän kaltaiset uudistukset olisivat välttämättä ratkaisu. Ne johtaisivat nähdäkseni asteittaiseen siirtymiseen liittovaltiomalliin, joka ei mielestäni ole suunta, jota Eurooppa tänään tarvitsee.
Ehdotukset, joita Macron on tehnyt edellyttävät, että EU:n politiikassa osattaisiin suunnata innovaatioita ylhäältä käsin oikeaan suuntaan. Macron ei näytä luottavan vapaiden markkinoiden toimintaan tai valtioiden kykyyn itse hoitaa talouttaan (no, onhan Italia ja Kreikka tästä esimerkkejä, mutta löytyy toisiakin, kuten Suomi, joka on saanut nettovelkautumisensa loppumaan).
Mielestäni tarvitaan uusi suunta Euroopalle. Nähdäkseni on puhuttava avoimesti vaikeista kysymyksistä, joista on vuosia vaiettu EU-tasolla. On laadittava perustavaa laatua oleva strategia sille, mihin Eurooppaa, EU:ta halutaan viedä, ja mikä auttaa meitä selviämään kilpailussa mm. Aasiasta tulevalle kovalle kilpailulle.
Itse uskon – ja tässä korostan, että tämä on aivan ikioma ajatukseni, eikä välttämättä lainkaan vastaa työnantajani, Euroopan keskuspankin näkemystä. Älkää siis siteeratko missään, että EKP sanoo sitä tai, että EKP sanoo tätä. Nyt puhuu Aholan Petra Kauhajoelta. Uskon, että ratkaisu EU:n kriisiin ei ole syvempi integraatio, vaan eri-asteinen, eritasoinen integraatio. Uskon, että joillain alueilla voidaan, ja pitää mennä syvemmälle tai pysyä syvällä (esimerkkinä kilpailu- ja teollisuuspolitiikka, tai raha- ja talousliitto), mutta toisilla alueilla voidaan edetä eri tahdissa (esimerkkinä voisi olla yhteinen puolustuspolitiikka)tai jopa purkaa sääntelyä.
Jos Eurooppa haluaa voimistua, vaatii se alhaalta käsin lähtevän integraation. Pitäisi lähteä markkinatalouden perusmalliin nojautuvasta kilpailun, innovaatioiden, yhteistyön edistämisen ajatuksesta, jossa yritykset ja kansalaiset itse määräävät suunnan yleisten raamien sisällä. Euroopan tulee antaa suuret raamit: Kilpailu- ja teollisuuspolitiikka, sisämarkkinat, vapaa liikkuvuus; turvata sisäinen ja ulkoinen turvallisuus, mutta pysyttäytyä yksityiskohtaisten määräysten (pikkuasioissa) ulkopuolella. Tämä tarkoittaa EU:n perustavan ajatuksen – subsidiariteetin (eli tehdä päätökset siellä, missä ne on paras tehdä) – uudelleen henkiin herättämistä. Eli asioista päätetään keskitetysti (Brysselissä) vain silloin, jos ei jäsenvaltioissa tehty päätös johda parempaan lopputulokseen.
Tämä tarkoittaa peiliin katsomista myös EU-päättäjien taholla. Se edellyttää jäsenvaltioiden valmiutta yhteistyöhön. Se edellyttää viime kädessä yhteisen edun saavuttamista.
Puhutaan demokratiavajeesta EU:ssa. Meillä on EU:n parlamentti, jonka kansalaiset äänestävät. Meillä on Komissio, joka valitaan kilpailun perusteella (ja poliittisestikin), ja meillä on Neuvosto, joka koostuu jäsenvaltioiden ministereistä. Tämä järjestelmä ei ole läpinäkyvä. EU:ssa lain säätävät neuvosto ja parlamentti yhdessä. Jos kotona hallituksen täytyy viedä jokin reformi läpi, on helppo sanoa ”tämä tulee Brysselistä”. Kuitenkin siellä on itse oltu päätöstä tekemässä. Pallottelulla saadaan aikaan, etteivät jäsenvaltioiden kansalaiset tiedä, kuka mitäkin päättää.
Lopuksi: Eurooppa jo vuosisatoja ja EU koko historiansa aikana, on ollut valmis muutoksiin ja kyennyt uudistumaan. Nyt on uudistumisen aika. Jos tässä onnistutaan, pystytään säilyttämään Euroopan kilpailukyky Aasiasta nousevia kansantalouksia vastaan, voidaan säilyttää kansalaisten hyvinvointi ja turvallisuus.
Tässä rinki sulkeutuu siihen 1986 keväällä kuulemaani keskusteluun Mindelheimin Rotaryklubilla siitä, minkälainen Eurooppa ja EU meillä on tulevaisuudessa. Nyt olemme vedenjakajalla: pystyykö Eurooppa puhaltamaan yhteen hiileen ja uudistumaan, vai repivätkö populistiset voimat Euroopan hajalle, lamauttaen päätöksentekokyvyn.