Euro syntyi tilivaluuttana 1.1.1999 ja on jo nuoruusvuosiensa aikana kokenut useat ylä- ja alamäet. 20 vuotta sitten syntymää juhlistettiin Frankfurtissa ilotulitusraketein ja juhlapuhein. Tänä vuonna parikymppinen vietti juhliaan hiljaisuudessa. Rahaliitto on tuonut paljon hyvää, mutta siihen kohdistettiin myös paljon odotuksia, joiden täyttäminen ei ole ollut mahdollista.
Inflaatio on pidetty kurissa
Rahaliitto ei ollut läpimenojuttu, vaan siitä kiisteltiin paljon. Saksan edesmennyt liittokansleri Helmut Kohl (CDU) sanoi euron olevan "sodan ja rauhan" kysymys ja, että euro tulisi tekemään Euroopan yhdistymisestä peruuttamattoman. Monet saksalaiset luopuivat vastahakoisesti voimakkaasta D-markastaan. Suomessa Paavo Lipposen (SD) johtama hallitus vei Suomen euroon; Jouko Jääskeläinen (KD) arvelee, että Lipponen uskoi hintavakauden positiiviseen voimaan, mikä Suomessa 90-luvun alun laman ja devalvaatiokierteen negatiivisten vaikutusten jälkeen painoi vaakakupissa paljon. Suomessa korot olivat 1991 kriisin aikaan yli 20%:ssa ja lama tuhosi monia perheitä ja yrittäjiä.
Euro oli taloustieteilijöiden keskuudessa yleisestikin kiistelty. Useat epäilivät rahaliiton onnistumista erityisesti koska jäsenvaltioiden taloudet olivat vielä hyvin erilaisia. Pystyisivätkö jäsenvaltiot noudattamaan velkaantumista koskevia sääntöjä, ja miten kävisi inflaation?
Keskustelua käytiin myös siitä, mitkä maat voivat osallistua euroon: voisivatko pahasti velkaantuneet Italia ja Kreikka olla alusta asti mukana? Sanotaan, että lukujen perusteella kummankaan ei olisi pitänyt päästä mukaan. Tammikuun 1999 alussa 11 jäsenvaltiota – Italia yhtenä heistä – eli Saksa, Ranska, Italia, Espanja, Alankomaat, Belgia, Itävalta, Irlanti, Suomi ja Luxemburg kiinnittivät valuuttansa peruuttamattomasti euroon. Suomen markan ja euron kurssi oli 5,94573. Kreikka liittyi joukkoon 2001, sopivasti ennen euroseteleiden ja kolikoiden liikkeelle laskemista.
USA:n dollariin nähden euron kurssi oli alkuun 1,17. Se laski syksyllä 2000 alimmilleen 0,82 mutta toipui suhteellisen nopeasti ja ylsi talouskriisin vaikutusten näkyessä ensin USA:ssa 2008 jopa 1,60 asti. Tänään euron ja dollarin kurssi on suunnilleen samoissa lukemissa kuin 1999. Euro ei kuitenkaan ole saavuttanut – kuten erityisesti Ranskassa toivottiin – maailman johtavan valuutan asemaa, jota edelleekin pitää suurella etumatkalla hallussaan dollari. Euro sijoittuu toiseksi.
Keskustelupalstoilta näkee, että kuluttajien on välillä vaikea uskoa, ettei euro olisi nostanut hintoja. Eurostatin tilastojen mukaan inflaatio on kuitenkin pysynyt alhaisena. Kuluneiden 20 vuoden aikana vuosittainen inflaatio on ollut euromaissa keskimäärin hieman alle 2%, mikä on myös Euroopan Keskuspankin (EKP) inflaatiotavoite. Saamistaan kehuista ja kaikesta kritiikistä riippumatta on kiistatonta, että EKP on olmen ensimmäisen pääjohtajansa Wim Duisenberg, Jean-Claude Trichet ja Mario Draghi kausilla pitänyt Euroopan kansalaisille antamansa lupauksen säilyttää rahan arvo vakaana eli inflaation hieman alle 2%:ssa vuositasolla.
Lähes kaikki jäsenvaltiot ovat rikkoneet valtion velkaantumista koskevia sääntöjä
Euron vakaus, menestys ja vaikeudet eivät kuitenkaan ole yksin EKP:n vastuulla tai inflaatiolukemista johdettavissa. Tärkeä osa talousvakautta muodostuu nk. Maastrichtin kriteereiden (valtion velkaantumista koskevien sääntöjen) noudattamisesta. Kriteerit otettiin EU:n perussopimukseen 1993, jolloin myös päätettiin asteittaisesta siirtymisestä yhteisvaluuttaan. Näistä säännöistä tärkeimmät koskevat valtion kokonaisvelkaa, joka ei saa ylittää 60% bruttokansantuotteesta (BKT), ja nettovelanottoa, joka ei saa ylittää 3% BKTstä. Sääntöjä on hiottu ja niiden tueksi on annettu tarkentavia sääntöjä vuosien varrella (EU:n asetuksia mm. siitä, kuinka jäsenvaltiot laativat talousarvionsa ja hankkivat sille Komission hyväksynnän), mutta perusperiaate on edelleenkin sama: valtioiden on vältettävä liiallista velanottoa. Lähes kaikki 19 euromaata ovat rikkoneet näitä sääntöjä vastaan jossain vaiheessa – toiset enemmän, toiset vähemmän.
Vuoden 2015 loppuun mennessä (saksalaisen IFO-instituutin 2016 julkistetun tilaston mukaan) 3% raja uudelle velanotolle oli rikottu yhteensä 165 kertaa, joista vain 51 tapauksessa rikkominen katsottiin sallituksi maan äkillisen taloudellisen taantuman vuoksi. Talousvakaussääntöjen tarkoitus on hyvä, mutta toimivuudessa on reippaasti parantamisen varaa. Rikkomisesta johtuva mahdollinen sakotus ei ole omiaan auttamaan talousvaikeuksiin joutunutta valtiota. Tilanteeseen olisikin puututtava aikaisemmin ja sanktion tulisi olla uhka, jonka toteutumisella olisi valtiolle suurempi haitta kuin rikkomisesta saatu hyöty.
2008 puhjennut talouskriisi, joka laajetessaan valtioiden velkakriisiksi ajoi Kreikan vararikon partaalle, laittoi rahaliiton ensimmäistä kertaa todelliselle koetukselle. Valtion konkurssi alkoi tuntui mahdolliselta ajatukselta ja kansainväliset suursijoittajat ryhtyivät paniikinomaisesti siirtämään sijoituksiaan pois kriisimaista, joiden pankit joutuivat vaikeuksiin. Toisissa maissa pankit olivat velkaantuneita, ja vetivät valtiot mukanaan taloudellisiin vaikeuksiin. Siitä riippumatta, olivatko vaikeudet alkaneet pankkisektorilta tai valtioiden velkaantumisesta, lopputulos oli sama: pelastamista vararikolta pidettiin kahdesta huonosta vaihtoehdosta vähemmän huonona ja pahasti velkaantuneille valtioille myönnettiin valtioiden välisin sopimuksin (varsinaisten EU-sääntöjen ulkopuolella) satojen miljardien edestä lainaa. Eurooppalaisen vakausmekanismin (EVM) ja sen edeltäjän EFSF perustaminen kuului näihin valtioiden välisiin sopimuksiin.
Kreikalle, Irlannille, Portugalille ja Espanjalle on nk. EVM-ohjelmamaina myönnetty yhteensä noin 300 miljardia euroa lainaa. Koska kyse oli valtioiden välisestä rahoituksesta, johon EU:n säännöt eivät velvoittaneet, ei syy lainojen antamiseen ole EU:n talous- ja rahaliiton yhteisvaluutassa. Toisaalta, yhteisvaluuttaan kuuluvilta mailta puuttui oma rahapoliittinen toimivalta ja mahdollisuus pyrkiä vaikuttamaan maan valuutan arvoon. Pahimmillaan kuulee EKP:tä syytettävän siitä, että jäsenmailla menee huonosti: kun vaikeuksissa oleva jäsenvaltio ei käytä väljän rahapolitiikan suomaa mahdollisuutta tarpeellisten ja välttämättömien rakennemuutosten tekemiseen, joista äänestäjät eivät välttämättä pidä, on sille helpompaa ottaa edullista lainaa ja syyttää EKP:tä siitä, että mahdollisuus lainanottamiseen on tarjolla.
Lopuksi
Emme tiedä, mitä olisi tapahtunut jos kriisimaita ei olisi autettu. Jälkiviisauden hyöty on ylipäätään rajallista, sillä kelloa ei voi kääntää ajassa taaksepäin ja aloittaa uudelleen tyhjältä pöydältä. Siksi talous- ja rahaliiton kehittämisessa on katsottava eteenpäin. On löydettävä tulevaisuuden ratkaisu, joka on poliittisesti hyväksyttävä, ja riittävän tehokas. Ratkaisu ei voi olla talouspoliittisen päätöksenteon siirtyminen Eurooppaan. Jäsenvaltioiden talouksien välisiä eroja on pienennettävä kestävällä pohjalla, eivätkä suorat tulonsiirrot varakkaimmilta köyhemmille maille ole sellainen ratkaisu. Pohdinta siitä, mihin kestävä ratkaisu voisi perustua, ansaitsee oman erillisen kirjoituksensa, jonka julkaisen myöhemmin tällä sivulla.