Kun naisen paikka on olla hellan ja sängyn välissä

Sain lapsuudessani tasa-arvosta ja naisen asemasta yhteiskunnassa vääristyneen käsityksen. Synnyin perheeseen, jossa naisen ja miehen välinen tasa-arvo oli elettyä arkipäivää. Isä opetti minut petaamaan sängyn Suomen armeijan tiukkaan tyyliin. Äiti opetti kalastamaan, vaihtoi kotona lamput ja korjasi ikkunanpokat. Auton rattiin äiti ei tosin päässyt, jos isä oli mukana. Isovanhempani kävivät kumpikin työssä, mutta roolijako oli selkeä: Mummalla oli ajokortti, mutta hän ei osannut laittaa ruokaa. Paapalla ei ollut ajokorttia, mutta ruoanlaittaminen sujui. Isomummuni oli yksi Suomen ensimmäisistä naisylioppilaista ja teki lähes kuolemaansa saakka – yli 80-vuotiaaksi – töitä miehensä perustamassa toimistossa Vaasassa.


Olin vielä koko opiskeluajankin siinä uskossa, että naiset voivat tehdä ”miesten töitä”, jos vain haluavat. Pidin itseäni anti-feministinä, halveksuin puheita naiskiintiöiden asettamisesta, ja olin muutenkin aika kova jätkä… Kunnes silmäni aukesivat lähtiessäni vuonna 2000 Saksaan töihin. Olin ollut jo viisi vuotta saksalaisen miehen kanssa naimisissa. Olin kuunnellut appiukkoni kommentteja, että ”ei hänellä ole mitään sitä vastaan että nainen käy töissä, kunhan se ei ole hänen vaimonsa“, mutta en ollut ymmärtänyt, ettei se ollut vitsi, vaan totta.

Naisen paikka oli hellan ja sängyn välissä ja tytöt kasvatettiin siihen joko tiedostaen tai tiedostamatta jo pienestä pitäen.

Töihin mennessäni totuus löi kasvoille. Saksalainen yhteiskunta oli tasa-arvoasiassa valovuosia Suomea jäljessä: olin 100 juristin toimistossa ainoa naispuolinen, jolla oli lapsia. Kun alussa kysyin, miksi minulle tarjotaan tylsiä rutiinijuttuja kun mielenkiintoisia riitti ympärillä muille, vastattiin: ”rouva Schulze Steinen, eihän teille voi antaa tärkeitä tehtäviä, kun teillä on kaksi lasta kotona“. Kun kuitenkin vaadin mielenkiintoisempia tehtäviä, ja muiden tavoin istuin välillä klo 18 jälkeen töissä (kirjoittamaton sääntö oli, että ennen klo 20 ei lähdetä kotiin, ihan sama olivatko työt tehty vai kesken), minua paheksuttiin: ”rouva Schulze Steinen kuinka te voitte istua vielä täällä toimistolla – teillähän on kotona kaksi lasta…”


Aloin ensimmäistä kertaa ymmärtää saksalaisia opiskelutovereitani, jotka 1990-luvun alkupuolella käymissämme keskusteluissa olivat tuijottaneet minua silmät pyöreinä ihmetellen kun kysyin: ”mitä aiot tehdä valmistumisen jälkeen, eli mihin hakeudut töihin”. Suurin osa oli vastannut, ettei aio mennä mihinkään töihin, vaan haluaa naimisiin ja hankkia lapsia. Muutamat – kaikkein kunnianhimoisimmat – kertoivat haluavansa tuomariksi. Syy näiden ”ura-naisten” ammatinvalintaan oli, että Saksassa tuomari oli ainoa juristin työ jossa osapäiväisyys oli mahdollista, eli saattoi rimaa hipoen välttää hulttioäidin maineen.


Saksan tasa-arvokehitys on poikennut Suomesta


Vielä 2000-luvun alussa saksalaisessa yhteiskunnassa nainen ei käynyt töissä. Naisen paikka oli hellan ja sängyn välissä ja tytöt kasvatettiin siihen joko tiedostaen tai tiedostamatta jo pienestä pitäen. Jos kehitystä verrataan historian valossa, on molemmissa maissa alku ollut lupaava: Suomessa naiset saivat äänioikeuden 1906 – ensimmäisenä Euroopassa. Saksassa naisten yleinen äänioikeus toteutui 1918. Molemmissa maissa naiset saivat oikeuden opiskeluun miltei yhtä aikaa: Suomessa 1901 ja Saksassa 1900 -1908. Myöhemmässä kehityksessä on kuitenkin ollut valtavia eroja: Suomen ensimmäinen naisministeri valittiin vuonna 1926, Saksassa vasta 1961.


Saksassa oli sodan loppuun saakka vallinnut kansallissosialistinen ideologia. Osa tätä ideologiaa oli perhemalli, jossa mies elättää perheen ja vaimo pitää huolta lapsista.

Vaimo vapautui aviomiehensä holhouksesta Suomessa 1930, Saksassa kehitys on tapahtunut erittäin hitaasti ja asteittain: Saksassa perustuslakiin otettiin yleinen, kuolleeksi kirjaimeksi jäänyt tasa-arvopykälä jo vuonna 1949, mutta tasa-arvolaki annettiin vasta 1958. Nainen sai ilman miehensä lupaa ajaa ajokortin vuonna 1958, avata pankkitilin vuonna 1962 ja käydä työssä 1977. Tätä ennen, jos mies oli antanut luvan vaimonsa työssä käymiselle, oli miehellä oikeus irtisanoa vaimon työsopimus vaimoa kuulematta. Yötyö tuli Saksassa luvalliseksi naisille vuonna 1992. Nykyään, vajaa 30 vuotta myöhemmin, tilanne on toinen. Saksa on ottanut lähtökohtaansa nähden suuria edistyksen askeleita ja alkaa pikkuhiljaa lähestyä Suomen tilaa.


Olen usein miettinyt, mistä kehityserot johtuvat ja näen suurimpana syynä toisen maailmansodan jälkeisen yhteiskunnallisen ja poliittisen kehityksen, mutta katolisen kirkon vaikutusvallalla on varmasti myös ollut osansa. Katolisella kirkolla on aina ollut voimakas asema Saksassa. Katolisen kirkon piirissä miehellä on patriarkaalinen rooli, naisella ei asemaa lainkaan, eikä myöskään naisen aseman tai oikeuksien puolustajaa.


Suomessa sodanjälkeinen kehitys on ollut aivan toinen.

Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa oli köyhä ja sodan runtelema ja piti nostaa nopeasti jaloilleen. Saksassa oli sodan loppuun saakka vallinnut kansallissosialistinen ideologia. Osa tätä ideologiaa oli perhemalli, jossa mies elättää perheen ja vaimo pitää huolta lapsista. Kansallissosialismin nousun myötä kaikki 1930-luvun Weimarin tasavallassa saavutetut edistykset naisen asemassa poistettiin. Naisilta osin evättiin opiskeluoikeus ja kiellettiin työnteko lailla; luotiin systemaattisesti ihanekuvaa perheestä, jossa naisen tehtävä on lasten saanti ja kasvatus. Vuodesta 1939 alkaen ”äidin” kunniamitaleja alettiin myöntämään naisille, jotka olivat lahjoittaneet Führerille neljä tai enemmän ”arjalaista” lasta.


Kun 1945 sota loppui, kansallissosialismi kiellettiin. Ihmisten mielissä olleet ideologiat eivät kuitenkaan muuttuneet yön yli. Kansallissosialistinen perhemalli jäi vallalle, vaikka sille annettiin toinen nimi: ”saksalainen perhepolitiikka“. Vasta vuoden 1968 vallankumous (erityisesti vasemmiston johdolla), jossa alettiin kaatamaan sodanjälkeisiä asetelmia, johti naisten emansipaatioon. Kun Saksa 50-luvulla koki talousihmeen ja nousi jaloilleen, perheillä oli taas varaa siihen, että äiti jäi kotiin. Silloin ”kansallissosialistisesta perhemallista” tuli statussymboli.


Suomessa sodanjälkeinen kehitys on ollut aivan toinen. Saimme 1943 lakisääteisen kouluruokailun, jollaista Saksassa ole tänä päivänäkään. Saksassa koulut ovat edelleenkin enimmäkseen aamupäiväkouluja ja lounaalle mennään kotiin. Kun ”avainlasten“ vanhempia paheksuttiin Saksassa, oli avaimen uskominen lapsen kaulalle roikkumaan Suomen kaupungeissa (maallahan ei avaimia ovissa käytetty) luottamuksen osoitus, josta lapset tunsivat suurta ylpeyttä.


Arvot ja asenteet muuttuvat hitaasti, mutta niihin voi vaikuttaa


Eroihin naisen aseman kehityksessä Suomessa ja Saksassa vaikutti pitkälti yhteiskunnan tila sodanjälkeisessä jälleenrakentamisen ilmapiirissä, sekä sieltä kumpuava arvomaailma, ja sen värittämät asenteet.

Mitä enemmän yritysmaailmassa johtopaikoilla ja politiikassa on naisia, sitä paremmat edellytykset ennakkoasenteiden muuttumiselle luodaan.

Arvot ja asenteet, kuten ”mies on perheen pää”, ovat syvällä ja usein tiedostamattomina, minkä takia niiden muuttumiseen menee vähintään yksi - kaksi sukupolvea. Vaikka tilanne päällisin puolin korjaantuisi, kestää ihmisten sisäänrakennettujen asenteiden muuttuminen kauan. Ehkä asenteet muuttuvat hitaasti juuri siksi, etteivät ne ole nähtävillä tai käsin kosketeltavissa.



Näkyvät faktat voidaan muuttaa. Jos halutaan, lainsäädännöllä voidaan vaikuttaa esimerkiksi samapalkkaisuuden toteutumiseen. Huomio kohdistuu arvojen ja asenteiden muuttamiseen. Se on vaikeaa, mutta ei mahdotonta. Esimerkkinä voidaan mainita sosiaalisessa mediassa käyty #metoo-keskustelu.


Mitä enemmän yritysmaailmassa johtopaikoilla ja politiikassa on naisia, sitä paremmat edellytykset ennakkoasenteiden muuttumiselle luodaan. Uskon, että asenteiden muutosta voidaan nopeuttaa yhteiskunnan ja lainsäätäjän toimesta, ja tässä vaiheessa omalla kohdallani rengas sulkeutuu: nuorena halveksimani naiskiintiöt nousevat uuteen asemaan jos ajatellaan, että niiden avulla naisten mukana olemisesta tulee ”normaalia”. Jos hoitovapaasta suuri osa tulee molemmille pakolliseksi ja vain pieni osa valinnaiseksi, ei enää ole ”outoa”, että mies on kotona.


Asenteiden muuttuminen on hidasta, mutta uskon, että jonain päivänä saavutetaan tilanne, että naiset voivat olla naisia ja miehet miehiä ja silti ollaan kaikki samoissa lähtöasetelmissa työelämässä. Annan mielelläni mieheni avata minulle auton oven ja auttaa takin päälle. Tasa-arvon päivänä en kuitenkaan voinut pukea päälleni puseroa, jonka napittamiseen olisin tarvinnut mieheni apua.

629 katselukertaa