[Julkaistu alunperin 4.7.2019]
On hienoa, että komission johtoon on ensimmäistä kertaa EU:n historiassa nousemassa nainen. Ursula von der Leyen kuuluu Saksan hyväosaiseen konservatiivieliittiin. Hänellä on kielitaitoa – saksa, ranska ja englanti – ja kansainvälistä meriittiä, mutta toisaalta myös niskassaan syytökset väitöskirjansa kopioinnista ja Saksan valtion rahojen käyttämisestä kalliiden konsulttien palkkaamiseen virallisten menettelyjen ohi. Puolustusministerinä kuudetta vuotta häntä ei myöskään pidetä syyttömänä Saksan armeijan surkeaan nykytilaan. Huhutaankin, että ilman liittokansleri Merkelin tukea von der Leyenin paineet erota puolustusministerin virasta olisivat suuret. Oli Ursula von der Leyen pätevä komission johtoon tai ei, suurin ongelma hänen nimittämisessään on kuitenkin äänestäjien tahdon sivuuttaminen. Euroopan parlamentti muodostuu EU:n jäsenvaltioiden kansalaisten suorilla vaaleilla valitsemista edustajista. Perustamisestaan lähtien parlamentti on taistellut vahvistaakseen vaikutusvaltaansa. Tuloksia on saavutettu hitaasti mutta varmasti. Suurimpana ongelmana EU:n demokratiavajeessa pidetään sitä, ettei Euroopan parlamentilla ole kansallisten parlamenttien tapaan mahdollisuutta vaikuttaa ”pääministerin” valintaan. EU:ssa, joka ei ole liittovaltio, eikä siten omaa hallitusta tai pääministeriä, komission puheenjohtajan rooli on parhaiten pääministeriin verrattavissa. Vuoden 2014 vaalien yhteydessä parlamentti sai tahtonsa läpi nk. ”kärkiehdokkaiden” osalta: komission johtoon nimitettäisiin Euroopan parlamentin vaaleissa eniten ääniä saaneen puolueen kärkiehdokas. Kyse oli todellisesta saavutuksesta EU:n demokratiavajeen täyttämisessä, vaikka järjestelmää ei jäsenvaltioissa vielä riittävästi tunnettu. Nyt saavutusta ollaan purkamassa: viimeiset vuosikymmenet parlamentissa valtaa pitänyt kaksikko EPP (keskustaoikeisto) ja SD (sosiaalidemokraatit) eivät 2019 kevään vaaleissa saavuttaneet enemmistöä. Kolmanneksi suurimmaksi puolueeksi noussut Renew Europe (ex Alde), johon Keskusta ja RKP Suomesta kuuluvat, ei yhdessä SD:n kanssa antanut tukeaan suurimman puolueen, EPP:n, kärkiehdokkaalle Manfred Weberille. EPP puolestaan ei ryhtynyt tukemaan vaihtoehdoksi esitettyä SD:n Frans Timmermansia. Komissaarina ansioitunut Renew Europen Margarethe Vestager olisi myös ollut vaihtoehtona mutta jäi noteeraamatta. Kykenemättömyydellään asettua yhden kärkiehdokkaan taakse, Euroopan parlamentti antoi valtioiden päämiehille vapaat kädet valita kesä-heinäkuun vaihteen huippukokouksessa komission puheenjohtajan kärkiehdokkaiden joukon ulkopuolelta. Parlamentti heikensi siten itse vaivoin hankkimaansa vaikutusvaltaa. Kyse oli myös iskusta jäsenvaltioiden kansalaisten kasvoille. Juuri kun kevään vaaleissa äänestysaktiviteetti oli noussut ja orastava toivon kipinä eurooppalaisesta kansanvallasta syttynyt, ottavat (suurten) jäsenvaltioiden päämiehet vallan takaisin osoittaen, ettei äänestäjien valinnalla ole merkitystä. Peli kuitenkin jatkuu, sillä Euroopan parlamentin on hyväksyttävä huippukokouksen ehdotus komission puheenjohtajaksi. Tilanne on hankala, sillä EU:lla ei ole varaa tuhlata aikaa sisäisten ongelmien ratkomiseen. Maailmankaupan ja talouden tila, geopoliittiset jännitteet, ilmastonmuutos, ja Brexit edellyttävät EU:lta toimintavalmista ja tehokasta koneistoa. Toisaalta, von der Leyenin valinnan hylkääminen osoittaisi, ettei parlamentti hyväksy valintoja, jotka jäsenvaltioiden päämiehet ovat tehneet suljettujen ovien takana, vaan haluaa taistella kansanvallan puolesta. Hallitsijoilla ei ole historiassakaan ollut tapana luovuttaa valtaa kansalle ilman painostusta, uhkaa tai vallankumouksia. Mutta onko parlamentaariselle demokratialle tällä hetkellä tilausta?
Kirjoitus on julkaistu myös Uuden Suomen blogissani: Kabinettikorttipeli vs. kansanvalta komission puheenjohtajan valinnassa | Uusi Suomi Puheenvuoro