DONALD Trump on ensimmäinen Yhdysvaltojen presidentti, jolle EU:n pysyvyys ei ole strateginen päämäärä. Vuosikymmeniä rauhan säilyminen Euroopassa on ollut merkittävällä sijalla USA:n ulkopolitiikassa, jossa Natolla on keskeinen rooli. Tämä rooli on vuosien kuluessa muuttunut poliittisten muutosten myötä. Siksi mahdollisen Nato-jäsenyyden hyöty Suomelle on nyt kyseenalainen.
Suomen hävittäjähankinnat ovat puhututtaneet paljon. Tulevaisuudessa on tärkeää, että pidämme huolta puolustuksestamme niin kansallisesti kuin yhteistyössä EU maiden kanssa.
Münchenin turvallisuuskonferenssin johtaja Wolfgang Ischinger painottaa, ettei Eurooppa voi pidemmällä aikavälillä ulkoistaa turvallisuutensa varmistamista Atlantin toiselle puolelle. Trumpin toiminta antaa pontta Ischingerin kannanotolle. Trump on kyseenalaistanut Montenegron Nato-jäsenyyskeskustelun yhteydessä Naton viidennen artiklan avunantovelvoitteen ja ilmoittanut julkisesti, että apua annetaan vain maille, jotka rahoittavat Naton toimintaa vähintään 2 prosentin osuudella BKT:stään.
Myös Euroopan muuttunut asema USA:n ulkopolitiikassa asettaa kyseenalaiseksi, onko Yhdysvalloilla enää intressiä puolustaa Eurooppaa. Kylmän sodan jälkeen USA ei koe Venäjää suurimpana uhkanaan; öljynjalostuksessa fracking-teknologian kehittämisen jälkeen USA ei ole enää riippuvainen pääsystä Euroopan kautta Lähi-idän öljykentille. On vaikea kuvitella, että USA enää palaisi entiseen Eurooppa-keskeiseen politiikkaansa – ellei polarisoituneelle maalle esitetä syitä muuttaa turvallisuuspoliittista arvojärjestystään ”America Firstistä” ”Europe First”- tai ”Globe First” -suuntaan.
Aktiivinen osallistuminen EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen on Suomen kaltaisen pienen ja syrjäisen mutta asiantuntevan maan etu.
Voiko eurooppalainen pieni valtio luottaa Naton avunantovelvoitteeseen niin paljon, että sen kannattaa luopua ”sitoutumattoman” maan asemasta? Nähdäkseni ei, ainakaan kun on olemassa tilaus ryhtyä kehittämään Euroopan yhteistä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa.
EU:n jäsenmaana Suomea sitoo sopimus Euroopan Unionista (SEU). Sen artikla 42.7 velvoittaa EU:n jäsenmaita auttamaan kaikin käytettävissään olevin keinoin toista jäsenmaata, joka on joutunut alueeseensa kohdistuvan aseellisen hyökkäyksen kohteeksi. Artikla tarkentaa, että avunantovelvollisuus ”ei vaikuta tiettyjen jäsenvaltioiden turvallisuus- ja puolustuspolitiikan erityisluonteeseen” eikä voi johtaa ”ristiriitaan Nato-velvoitteiden kanssa”. EU:n yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka soveltuu siten sekä Nato-maille että sotilasliiton ulkopuolisille (Irlanti, Ruotsi, Suomi ja Itävalta) mahdollistaen yhteistyön kehittämiseen maiden oman kiinnostuksen ja resurssien rajoissa.
Yhteistyö EU:n piirissä voisi myös mahdollistaa valmistautumisen uuden sukupolven sodankäyntiin.
Euroopan puolustusyhteistyön kehittäminen on tärkeää alueellisen omavaraisuuden varmistamiseksi. Aktiivinen osallistuminen EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan kehittämiseen on Suomen kaltaisen pienen ja syrjäisen mutta asiantuntevan maan etu. EU:n yhteistä puolustuspolitiikkaa ei tule nähdä Naton kilpailijana. Strateginen yhteistyö Naton kanssa sen pohjoisilla alueilla ilman jäsenyysvelvoitteita, sulkematta kuitenkaan ovia, luo hyvän pohjan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikalle yhä monimutkaisemmaksi muuttuneessa geopoliittisessa tilanteessa ja on mahdollista myös osana EU:n yhteistä turvallisuuspolitiikkaa.
Yhteistyö EU:n piirissä voisi myös mahdollistaa valmistautumisen uuden sukupolven sodankäyntiin, jossa merkittävässä asemassa ovat kyberuhat, tietoverkkojen hallinta ja droonit. Lisäksi on muistettava, että brexitistä riippumatta turvallisuuspoliittinen yhteistyö brittien kanssa on EU:n etu.
Juttu on julkaistu Suomen Kuvalehden Puheenvuoro-palstalla 29.3.2019.